Kisajännitys alkoi nousta maanantaina, kun joukkueen kokoonpanoa alettiin rukata lopulliseen muotoonsa. Ainahan sitä tulee jotain pientä viimehetken säätöä, ja tällä kertaa säädettiin ihan osallistujista lähtien. Mikä kuitenkin hienoa, joukkue täydentyi loistovahvistuksella ja flunssanrippeet ehdittiin karistella muistojen joukkoon loppuviikon mittaan valkosipulipommeilla ja sen semmoisilla.
Álggahalli eli Tiina, Laura ja Tytti olivat valmiina kisaan!
Toinen kisa lajissa kuin lajissa on se hankalin, ja siltä näytti nytkin aluksi. Kisapaikalla unohdettiin kapteenien kokous, ja pari muutakin asiaa oli tehtävä hopussa ennen starttia. Nollattiin hätäily sitten istuksimalla ötökkäin syötävänä pikku hetki ringissä lähtöalueen reunalla, ja puhallettiin tuli yhteiseen hiileen.
Pam prologiin, tarkkuussuunnistus. Muistelen, että ensimmäinen kerta minulle suunnistaa sanallisilla rastimääreillä. Rastit tuntuu selkeiltä ja päätöksistä ollaan varmoja, huomataksemme sitten myöhemmin, että tehtiin koko porukasta eniten vääriä leimauksia. Olkoon, pari hienoa maisemaa avautuu Aavasaksan rinteiltä jo heti kisan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Hyvältä näyttää, etiäpäin!
Juoksupätkälle. Alku alamäkeen, rentoa rullausta! Hyvin menee ja ilman pummeja, kunnes mennään kodan ohi ja päästetään ihan suotta jo kerran ohitettu toinen naisjoukkue eteemme. Ensimmäinen pummi on vielä kohtuuhelppo nollata, ja melontaan päästään aika kohtuullisen alun jälkeen.
Die Melonta. Ripeä kisan alku tosiaan, ei vielä kahtakaan tuntia liikkeessä. Tyttiä jännittää kolmipäisenä melonta eeltäkäsin, joten jaetaan roolit sen mukaan. Tiinan tahdinpito toimii aika täsmällisesti, ja koko matka hoetaan pitkää vetoa. Ja Vaa-ih-to! Yks rasti haetaan jalan, vaikka märkää on ja housut kastuu jo kokonaan. Muuten haittaa, kunhan on lisää sääskimyrkkyä...
Huoltopiste ja pyöriin vaihto. Kolme ja puoli tuntia takana. Josko loppuetappi menis parissa tunnissa? Loistavat huoltojoukot ovat viime vuodesta vain parantaneet menoaan, ja kasvattaneet myös jäsenistöään. Kiitokset heti hyvästä huolenpidosta, meetwurstileivät tekee tehtävänsä! Meille tulee kiire jatkaa matkaa, kun hoksataan "sisarusjoukkueemme" Lactic Acidin palaavan huoltopisteelle takaisin hakemaan unohtunutta emitiä. Eihän me paljon jäljessä ollakaan!
Pyöräosuus alkaa aivan mainiosti. Pikkuhiljaa enemmän metsän siimekseen, ja rastit löytyy, kunnes yh-des-sä (harkinta * 3) päätetään kokeilla oikaisua. "Tällä joko voitetaan tai hävitään", ja senhän sitten tietää miten käy. Niin sanottua VeeÄsPeetä kuuluu pariin otteeseen ja vielä uudelleen päälle. Puroa, oksaa, suota, risua, puroa, lällyä, suota suota suota. Onhan se rastilippu siellä mutta ens kerralla keksitään kyllä vähemmän nokkela reitti. Muut kai hakivat aavasuon rastin jalan ilman pyöriä, mepä ei.
Loppuosuus pyöräilystä menee sitten jo sujuvammin. Kerran joutuu vielä usko koetukselle, kun taas pitää pönkätä metsän läpi. Tie tuntuu jonkin sortin taivaan lahjalta kun se viimein edessä häämöttää. Minusta pyöräilyvauhti on oikein mainio ja yötauolle päästään 6 tunnin ja 50 minuutin jälkeen, vajaa tunti perässä benchmarkkia eli Lactic Acidia.
Kakkospäivä, mainio päivä. "Tämä maasto ei kyllä nyt täsmää kartan kanssa..." No ei. Puoli tuntia eteen heti kättelyssä. Nyt vaan sitten omaa suoritusta tekemään, loppupäivä huolella. "Miten muuten
tytöt on, leimattiinko me sitä edellistä rastia?" Tschüss. Ei kyllä lähdetä takaisinkaan, tunti tai jotain on jo tultu suota pitkin. Jännä pettymyksen aalto käy läpi kropan, kun ei päästä virheistä yli ja mietitään, tuleeko kisasta hylsy. Lisää sataa: noustaan rinnettä hiekkakuopan reunalla, kun kaksi muuta joukkuetta tulee PYÖRILLä hakemaan samaa rastia! Kuka on väärässä? Molemmat ryhmät nimittää toisia hyväfiilissarjalaisiksi, ja reittikirjaa tankataan. Kyllä tää juosten pitää hakea, päätetään. Kodan rastilta näköala pelastaa vähän, ja voimatkin alkaa palautua joten paremmalta näyttää taas. Kartan kauimmaista kulmaa kohti vain seuraavaa rastia hakemaan.Juoksumatka on aika pitkä, ja ylämäet me kävellään sovitusti. Hyvin menee, ja arpomista on, uskaltaisko mennä kovempaakin. Karkit ja sipsit on kyllä parhaita eväitä toisena päivänä. Juoksupätkän loppupuolella tulee kiva katko, kun ohjeistus "kaikki kä
yvät rastilla, yksi leimaa" aukeaa: kerrankin kuntosarjassa vähän coastaleeringiä, jes! Uimapatjoilla rastille, ja jep, kaks kertaa kun se emit tarvitaan mukaan jos meinataan leimata. :D Myös köysi-/hyppelytehtävä on mieluinen, ja kisa jatkuu hyvillä mielin. Selviää sekin, että juoksijat olivat oikeassa ja pyöräilijät väärässä.Loppuylämäkihän se siinä. "Nyt tytöt apinanraivolla -- mistäköhän semmosenkin raivon kehittäis..." Tytti ja Tiina jaksaa painaa, minä rullailen tiiviimmillä kierroksilla vähän perässä. Aika kohtuudella noussaan kuitenkin, ja parin epätoivoa tuottavan jyrkän mutkan jälkeen se on kuin onkin Aavasaksan Aurinkomaja, joka jälleen häämöttää silmissä. Mahtavaa, koko trio maalissa, tuuletukset pyörän päältä! Leimaus ja poseeraukset! Paras ja ainoa naisjoukkue, joka kiersi koko reitin, benchmarkille hävittiin kakkospäivänä tunti 20min tai sinne päin. Upeeta, mahtavaa, lisää! :)
Niin vain on toinen kisa takana, ja onnistuneesti. Banketista saatiin yllätyksenä jopa mukavat palkinnot, lahjakortit, joilla saadaan seuraavan kisan asusteet. Tämä homma jatkuu ehdottomasti, ja omasta sekä Rokuan Xtreme-kisasta on kerätty dataa ja käytännönvinkkejä tulevaan. Addiktoivaa homma on, mutta ei kai tää väärinkään voi olla. Me tykätään tästä!
